Jouluterveiset täältäkin, vähän myöhässä, mutta jos se antaa perspektiiviä siihen kuinka kiireistä aikaa elämme tällä hetkellä! Joulu tuli ja meni, Luojan kiitos, en olisi jaksanut yhtään kauempaa. Olimme kuin olimmekin oman porukan kesken ja just niin paljon sählinkiä kuin ajattelinkin. Periaatteessa hyvin meni ja rennosti kun ei ollut odotukset täydellisestä päivästä vaan rima oli kutakuinkin; selviä hengissä. Ilman järjetöntä rääkymistäkin selvittiin kunnes veikka sai sinisen päältä istuttavan traktorin. No eihän siinä vaiheessa voi muuta kuin heittää hanskat tiskiin ja keittää kahvit. Se avaamis prosessi oli pitkä tuokio ja kaikki olivat todella tyytyväisiä, lukuunottamatta tätä viisi vuotiasta rääkyjää. Hyvä mieli jäi kuitenkin kun lapset olivat niin mielissään. Lapset kun on eri luontoisia että joistakin näkee selvästi asioita ja jotkut on hiljaisempia ja heitä joutuu "lukemaan" enemmän. Ja näiden vaikeammin luettujen lasten ilmeet kun loistavat tyytyväisyyttä, ei voi kuin olla itsekin tyytyväinen. Panostettiin aikalailla tämän vuoden lahjoihin.

Joulu kun lähestyyn tarkoittaa se minulle yhtä ikävuotta lisää. Tällä kertaa siirryttiin uudelle vuosikymmenelle.  Minusta tuntui kuin olisin elänyt siinä ikuisuuden ja oikeastaa mennyt sen ohikin mutta en ollutkaan. Joku minulta kysyikin että onko kolmenkympin kriisi iskenyt ja vastasin että ei, olenhan elänyt perhe elämää jo pitkään eikä rilluttelu kapakoissa ole ollut ajankohtaista kymmeneen vuoteen joten mitä nuoruutta minä nyt surisin? Mutta kun päivä läheni, huomasin muutoksia itsessäni. Ajattelutavassa ja käytöksessä ilmeni muutoksia. Entä sitten tosiaan minä? Itsestä huolehtiminen jää vähälle, vaikka olenkin omasta mielestä yrittänyt tehdä myös sitä, välillä aika hanakasti. Mutta näin minä sitten vanhenen. Ostin meikkiä koska haluan edelleen näyttää hyvältä ja huolliteltulta. Meikkaaminen on jäänyt taakse vain ajan puutteen vuoksi mutta nytten olen ruvennut kaipaamaan sitä ja yllättäen siihen on löytynyt aikaa. Yleensä kotona ollaan pari kolme vuotta ja sitten palataan sivilisaation pariin, ja silloin on myös ihan ok jos kulkee verkkarit jalassa ja kampaa tukkansa kerran viikossa, meikistä puhumattakaan. Mutta kun kotivuosia on jo seitsemän ja puoli takana, on vaarana että siitä tulee tapa. Tietysti sen mukaan mitä jaksaa, jos on huono yö takana niin  paineet sitä että pitää tälläytyä ei helpota oloa yhtään. Ja on se huomaavaista myös toista osapuolta kohtaan. Voihan kukat lannoitta ennenkuin ne on kuoleman partaalla. No joo, puutarha vinkit sikseen. Omaa äitiään ja isäänsä ja suhdetta heihin miettii, heitä kaipaa yllättävän paljon. Sukulaisia kaipaa ja miettii paljon lapsuuden kesiä tai jouluja. Niissä ei nyt kyllä mitään satumaisia muistoja ole mutta yrittääkin ymmärtää miksi näin on käynyt ja mitä toiselle on tapahtunut että rupeekin tekemään asioita tietyllä lailla. Muisti pettää mutta se taitaa liittyä enemmän tämän elämänvaiheen hektisyyteen kuin dementtiaan. Yhtäkkiä onkin kärsivällisempi ja huomaavaisempi tai hellempi. Mitä tässä hosumaan valmiissa maailmassa tyyliin. Nyt minä kai olen aikuinen.

Onhan tuo ikä tai pikemmin sen vähyys ollut rasitteena välillä. Nuorena oleminen tarkoittaa että olet epäkypsä ja kokematon etkä millään voi olla viisas kun olet noin nuori. Tässä lapsia kasvattaessa se tulee eteen useammin kuin haluasikaan, koulussa, neuvolassa, kerhossa, hiekka laatikon reunalla. Kerran olin varhaisnuorten kokouksessa jossa ikäni tuli lasten suusta minun haluamatta sitä, eräs äiti tokaisi minulle että sinähän olet vasta lapsi. Meidän kuudes lapsi oli jo syntynyt ja vanhin oli 12. Ei tuohon ollut paljoa lisättävää, kun miettii niin oishan siihen voinut sanoa vaikka mitä mutta taitaa kuitenkin olla paras että on hiljaa. "Vaikeneminen on kultaa" sanonta kait jostain hyväksi havaitusta on tullut. Kriisiä ajatellen tulin siihen tulokseen että aivoissa tapahtuu muutoksia halusit sitä tai et, kuten lasten uhmaiät tulevat synttäreiden tiennoilla ja kestää jokusen kuukauden (mikäli lapsesi on normaali). Ei toki kaikki aikuisetkaan nouse seuraavalle tasanteelle vaikka olisi sen aika ja uhmaiät on ollutta ja mennyttä. Onhan se kiva huomata että eteenpäin mennään eikä juontaa paikallaan, ja iän myötä kokemuksen tuoma viisaus ja kärsivällisyys tulevat oikeaan aikaan paikkaamaan ja sivelemään balsamia vuotaviin haavoihin.

On aika myös urheilun hiipiä takaisin elämään. Raskaudet on sen verran raskaita ollut ettei siinä paljoa salille raahauduta kun ei oikein kunnolla voi edes kävellä. Ajatus toki oli että voisin ainakin spinnigissä käydä, jos tanssit jättää ison mahan kanssa väliin. Mutta tässä viimeisimmässä raskaudessa ei puhettakaan että olisin mennyt. Joten siihen tuli vuoden tauko. Mutta kyllä oli ihana palata sinne omaan tuttuun kuntokärpäseen etsimään kadonneita vatsalihaksia. Ja sitähän se aluksi onkin  se on vain myönnettävä. Ohjaaja huutaa mikkiin että "pyöritä lantiota", anteeksi mitä lantiota "ja vatsalihakset tiukkana", niin mitkä?! Mutta kyllä tästä vielä noustaan. Kävin puntarissakin ja olikin ihan kiva yllätys, alle kymmenen kiloa ihanne painoon tai sopivaan painoon, en pyri bikinimalliksi. Luulin että olen ihan väärällä kymmenyksellä, siltä tuntui mutta tilanne ei olekaan niin paha. Eikä tässä tarvitse mitää kiirettä pitää eikä dieetin orjana elää kun vauva vielä imee paljon energiaa, vaan että pikkuhiljaa jättää herkut vähälle tai kaappiin, eikä syö kolme muffinia miettiessä mitä syö. Ei se imetys kaikkea poista.

Taas tuli aamu jonka olisit toivonut nukkuvasi yli! Koululaiset ei nuose, talo on kylmä, puut unohtui hakea illalla, koirat saivat vähän liian mausteista ruokaa eilen ja haluavat kiireellä ulos ja koiraulkoiluttaja ei vain pääse eteenpäin. Yli ymmärryksen käyvä tajuton sota sormikkaista jotka tulevat rukkasten alle, kun ne on ne puolikkaat että kylmässä koulubussissa voi pelata kännykällä ja toisen ongelma on se että kun ne on hänen ja kas taas on taxi jo pihassa kenenkään sitä huomaamatta ja on jo lähdössä kun huomaa minun avaavan oven. Nehän eivät ole Simpsoneista tutun koulubussin kuljettaja tyylisiä, vaan vihaisia liian tiukan aikataulun alaisena eläviä miehiä, jotka eivät ymmärrä lapsia sen enempää kuin lapsiperheen aamuja. Esikoinen ei edes ehdi siihen joten kun viisivuotias viedään kerhoon on hänet vietävä samalla. Koko päivä on aikataulutettu, että ehdin joka paikkaan, joka paikkaan johon täytyy, palaverit, lasten hakemiset ja viemiset ja ruoka pitäisi laittaa ja jopa syödä se valmistettu lämmin ruoka. Murphyn lain lailla kun ne asiat kerääntyy niin ne tosiaan kerääntyy ja siinä vaiheessa rupee mättämään, tottakai! Eihän se muuten tuntuisi niin pahalta. Saan pojan kerhoon ja lähden ajamaan kirkolle postiin, olen aivan uupunut aamun kiireestä ja valmiiksi tästä päivästä kun ajan melkein ojaan kun näen meidän pikkukylällä poliisiauton, ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen. Kylälaisen talo palaa. Ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. Sydän jättää yhden lyönnin väliin, veri seisahtuu ja hengitys pysähtyy. Kuinka kiireistä sitten meidän elämä onkaan ennekuin kuin se kiire loppuu tai muuttaa suuntaa, eikä sitä tiedä milloin se on. Loppumatkan mietin sitä talon palamista, muistojen, häämekon, eläinten, ja kodin menettämistä. Kuinka kiireiseksi tämä meidän aika onkaan tehty.

Tämä päivä viedään loppuun vaikka pää kainalossa, ja sitä melkein onkin illalla kun tulen kotiin ja valmistan iltaruuan ja suihkun kautta rauhoittumaan. Valvon jotta saisin hengähtää, ja kirjoitan. Silmääni osuu osuva mietelause : Joka sanoo että nuoruus on kypsää ikää onnellisempi, väittää että näköala tornin juurelta parempi kuin sen huipulta.  William Phelps