Talo siivottu, pöytä katettu valkoisia partyLiten kynttilöitä myöten, servetit viikattu, sisäfile hautumassa padassa, puukuorma tuli pihaan päivää aikaisemmin ja miehet ja miehenalut todella reippaita, tunti kaupalla lappaavat klapia kuuriin että talvella on lämmintä, ja viisi vuotiaskin kasvattaa äidin ylpeyttä sanomalla ettei tänne katsomaan tultu! Vauva nukkuu ja antaa äidin uurastaa rauhassa. Mutta kuinkas sitten kävikään.... Silmänräpäys ja alkoi alamäki jota ei osannut odottaa. Eskarilainen tulee kotiin ja kyllä, otsa on lämmin, ei siinä mitään, lepäämään mars. Hetken päästä lämpö nousee ja pää särkee kovin. Lapsi on kehitysvammainen joten kipeena oleminen tuo mukanaan joukon muita huolenaiheita, joista pahin iskee hetken päästä, tyttö oksentaa! Pikku hiljaa kaikki langat eivät enää olekaan käsissä, siivoaminen alkaa uudestaan, pienet vetää kaikki laatikot ylösalas etsiessään jotain palikkaa, taapero kiipeää yläsänkyyn josta ylttää isoveljen kirja/ palapeli jemmaan ja onnellisesti heittaa ne vuoron perään lattialle, vauva herää ja pöytään pitäisi laitta nyt se ruoka. Pojat tulee sisään nälkäisinä ja uuvuksissa täyteen kaaokseen. Näen ja kuulen kaiken mutta en voi, pysty, enkä kerkeä reagoida kaikkeen. Hiki nuosee ja ärtymys hiipii takaraivoon kun pikkuhiljaa näyttää siltä että suunniteltu ilta ei tule menemään niin kuin ajattelin. Me emme ole pöydässä yhtäaikaa, vauva itkee ja tuntee minun kiukun, joka ei ole häneen kohdistunut, eskarilainen itkee ja oksentaa ja itkee. Syön kahdessa osassa. Onneksi mies sai mahansa täyteen. Varhais murkun ainoa ongelma on saako jo soitta tyttöystävälle minun puhelimella, koska oma on jätetty partioleirille Evolle, jotta oravat voivat soittaa itselleen pähkinäkuorman. Tiuskin kaikkille, ei tartte auttaa, ei vaikka haluisitte ja paiskon ovia! "Hyvä äiti" fiilis häviää pikku hiljaa. Miten tää voi aina mennä näin! Väsyn jo valmiiksi koko viikon edestä kun maalaan piruja seinille yhdeksän hengen mahatauti rumbasta, huoh... Pikku riiviö nukkumaan, pois jalosta vaikka olikin tarkoitus viettää heidän kanssa iltaa, soita nyt sit ja häviä tästä keittiöstä! Välisarjalaiset sänkyyn lukemaan ja alakerta rauhoittuu. Koirille ruokaa ja ulos ettei ne aiheuta lisää siivoamista kun ovat jo joutuneet odottaa hetken tai jo pidemmänkin. Vilkaisen kelloa, 20.00, Vain elämää alkaa, halusin katsoa sen. Eskarilainen näyttää rahoittuneen divanille nukkumaan, käyn silittämässä poskea ja huomaan ettei hän nuku vielä. Esikoinen tulee alas kysymään nukkumis järjestelyjä, sanon hänelle etten vielä tiedä, mietin kyllä koko ajan. Lähellä pitää olla mutta ei yläsängyssä. Hän kääntyy takas yläkertaan. Menen itsekin ylös ja pyydän anteeksi tiuskimista ja kerron että minua harmittaa todella paljon tämä ilta. Sanon että hän voi mennä katsomaan meidän ohjelmaa alakerran olkkariin, toinen murkku tulee huomaamattomasti mukaan myös, teksitiviestittely kylläkin jatkuu vielä sohvallakin. Voi että se värinä sohvaa vasten voi ärsyttää, miksi ei voi kirjoittaa koko viestiä täyteen asiaa, siinä on 149 merkkiä!! Pikkuhiljaa talo hiljenee, vauva haluaa roikkua rinnalla, johon hänellä on oikeus. Istahdan sohvalle hänen kanssaan ja huomaan hetken päästä että olemme katsomassa meidän ohjelmaa yhdessä, jokseenkin väsyneemmällä ja huonommalla mielellä mutta olemme kuitenkin. Käyn aukaisemassa karkkipussi ja tuon sen heille. Ohjelma loppuu, vauvaa nukkuu kopassa, ilta puuhat, kissat sisään, käyn vielä katsomassa puukuurissa miltä se näyttää täytenä, ennenkuin se rupeaa tyhjenemään. Mietin hetken että istahdanko kirjoittamaan tätä vai suuntaanko ylös nukkumaan... Nukkumaan! Yön tapahtumista ei ole tietoa. Ehkä se ei olekkaan mahatauti, ehkä se ei tartukaan kaikkiin, ehkä.... No odotellaan ja katsotaan. Hyvää yötä